Irti kiireestä

Huomenna tulee tasan kuukausi kotona oloa vuorotteluvapaalla, pois työelämästä. Aika on mennyt siivillä. Aamupäivät ulkoillen, rästihommia tehden, siivoillen nurkkia ja ommellen pikku juttuja. Tänään käväisin oikeastaan ensimmäisen kerran pitkään aikaan keskustassa kiertelemässä ja katselemassa maailman menoa. Ajatuksissa siinsi myös mielikuva ihanasta yksinäisestä kahvihetkestä kaupungin sykkeessä ohikulkijoita vilkuillen. Kun saavuin keskustaan, minut yllätti se kaikki kiire, meteli, autojen pärinä, rakennustyömaat... Tuntui kuin kupla olisi puhkaistu ympäriltäni ja olin kuin maalaishiiri kaupungissa! Istahdin kahvilaan, mutta en osannutkaan rentoutua siellä. Ympärilläni olevat ihmiset näyttivät tärkeiltä ja kiireisiltä ja huolitelluilta. Koitin tehdä oloani mukavaksi pyöräillessä pystyyn nousseen tukkani kanssa, mutta ajatukseni siirtyivät kotona keitettyyn kahvikupposeen ja omenapiirakan palaseen. Olisinpa kotona! Kuinka nopeasti ihminen alkaa erakoitua, vaikka asuisikin kaupungin laitamilla kerrostalossa. Kun elää hetken pienessä ympyrässä, yhtäkkinen reviirin laajennus tuntuukin liian isolta harppaukselta. Tuli hetkellisesti olo, että olen `pihalla`.  `Hyppää, hyppää, niin pysyt mukana kun pyöritetään narua!` Vielä ei tarvinnut hypätä keskelle narunpyöritystä. On vielä aikaa. Aikaa tutkia lasten kanssa kastematoja ja aikaa ihmetellä vuodenaikojen vaihtumista. Käyttää aika muuhun kuin hiusten tai meikin laittamiseen tai miettimiseen mitä laittaisi päälleen. Laittaa samat verkkarit ja villasukat jalkaan kuin eilenkin ja juoda kupin kahvia. Kotona.