Elää kuin viimeistä päivää. Tekee kuin viimeistä päivää. Menee kuin viimeistä päivää. Viimeistä viedään! Tänään oli puolen vuoden vuorotteluvapaajaksoni viimeinen päivä. Puoli vuotta pelkkää vapaa-aikaa. Paljon aikaa, paljon suunnitelmia. Ja jotain toteutunuttakin! Kuitenkin, tärkeintä on ollut ajan antaminen muille. Ja itselle. Tänään en ole kuitenkaan mennyt kuin viimeistä päivää. Enkä moneen viikkoon. Oikeastaan, pari viimeistä kuukautta ovat olleet hyvinkin hitaita ja rauhallisia sairastelujen takia. Tälläkin hetkellä on vesirokko pienimmäisellä. Vaan ehkä näin pitikin mennä; ensin oli vauhtia, ideoita, puuhaa melkein joka päivälle. Viimeiset viikot on kerätty voimia ja rentouduttu, nautiskeltu kotona olemisesta yllin kyllin. On kiva palata töihin, nähdä mukavat työkaverit ja päästä ihmisten ilmoille. Kun on pitkään kotona, alkaa kaivata töihin. Kun on töissä, kaipaa kotiin. Siihen kun löytäisikin tasapainon. Ehkä sellaista ei ole olemassakaan. Tai on jonkinlainen; horjuva. Ne kuuluisat ruuhkavuodet!
Olin tänään, viimeisenä päivänä, oikein ennakoiva: innostuin lasten kanssa askartelemaan kortteja tulevaa Ystävänpäivää varten. Milloinkohan olen viimeksi askarrellut Ystävänpäiväkortteja...? En ehkä ikinä. Nämä ovatkin siten jotain Todella Ainutlaatuista! Iltapalaksi veivasin vielä pannukakkutakinan ja nautimme sitä... niin, kuin viimeistä päivää :) Saattaapi olla, että leipominen jää tauolle joksikin aikaa ja saamme nauttia jälleen hapankorppua ja `äitien valmistamaa` kiisseliä tulevina iltoina...
Kiitos seurastasi! Ja näkemisiin.... ;)
